Kylmien säiden vuoksi myös vedet pysyivät sangen viileinä aina elokuulle asti. Keskikesä ei tarjonnut kuhanuistelijalle ihanteellisen leppoisia iltoja, mutta toisaalta monet muut kalalajit säilyttivät ruokahalunsa jopa tavanomaista paremmin.
Minulla on ollut tapana keskittyä yhden kalastuskauden aikana johonkin tiettyyn vapakalastuksen osa-alueeseen: perhokalastukseen, heittouisteluun, ongintaan tai vetouisteluun. Viime kesänä tuli harrastettua eniten heittokalastusta. Pääasiallisiksi vieheikseni valitsin Kivikankaan maahantuomat Stinger- ja Usami-vieheet. Lisäksi käytin Kivikankaan tuotevalikoimaan kuuluvia Power Line- ja Phantom-siimoja sekä Stinger-perukkeita.
Eri värisiä ja mallisia Usami vaappuja.
Haukijahdissa
Avovesikalastuskausi käynnistyi kerrassaan mukavasti tutulla metsäjärvellä heti jäiden lähdettyä. Soutelin rannasta noin sadan metrin matkan lähimpään niemen kärkeen ja heitin kauden ensimmäisen heittoni vanhan ruovikon laitaan.
Sutjakka Stinger Alligator -lusikka lennähti notkean vavan linkoamana noin 40 metrin päähän. Kun kiersin kampea pari kierrosta, oli kala kiinni. ”Ensimmäisellä heitolla! Taitaa olla ihan kilon painoinen”, kehuskelin takatuhdolla istuvalle vaimolleni ja kelasin vastaan hangoittelevaa veden eläjää lähemmäksi.
Kala ”kasvoi” sitä suuremmaksi, mitä lähemmäksi venettä sen sain. Nostin painoarviota kilo kerrallaan aina neljään kiloon asti ennen kuin hauki näyttäytyi ensimmäisen kerran aivan veneen vieressä - ja syöksyi saman tien pari veneenmittaa kauemmaksi. ”Lähes viisikiloinen”, uskalsin julistaa.
Koska mukana oli vain pieni taittohaavi, oli virkeän hauen osuttaminen siihen melkoista peliä. Lopulta vonkale muljahti pussin pohjalle ja nousi laitojen väliin. Koska hauki oli liian kookas kahden hengen ruokapöytään, se sai armon palata takaisin elementtiinsä.
Hauki oli yksi kookkaimmista kyseisellä pikkujärvellä koskaan saamistamme kaloista. Eihän viisikiloinen oikeasti mikään iso kala ole, mutta pienessä matalassa metsäjärvessä hauet eivät kasva kovinkaan paljon suuremmiksi. Merellä vastaava kala olisi korkeintaan hyvää keskikokoa, mikäli isomuksia jahtaavia haukispesialisteja on uskominen.
Sisävesillä viiden kilon kantturoissa oleva hauki jää ainakin itselläni usein kesän suurimmaksi. Niin tänäkin kesänä ainakin tähän kirjoitushetkeen (elokuun 1. viikko) mennessä. Mahdollisimman suuret kalat eivät ole enää minulle kaikki kaikessa, vaan pikemminkin sopivan kokoiset ruokakalat. Kolme kiloa alkaa jo olla meille yläraja tavanomaisia kaloja pyydettäessä. Mutta myönnettäköön, että esimerkiksi Tenolta kelpuuttaisin mielihyvin kuinka suuren lohen tahansa!
Samaiselle järvellä tuli vierailtua kesän mittaan useammankin kerran. Saalista tuli joka kerta mukavasti. Kesäkuussa jouduimme sellaiseen ”haukituiskuun”, että ei paremmasta väliä. Kun haukia alkoi jysähdellä niin vaappuihin, lusikoihin kuin lippoihinkin yhtenään, ei auttanut muu kuin ankkuroida tuulelta suojaisaan lahteen ja keskittyä eväisiin.
Toinen haukipaikka, jossa vierailimme kolme kertaa, on sekin matalahko pikkujärvi. Koska emme viitsineet viedä sinne omaa venettä, tyydyimme heittelemään rannalta. Löysimme heti ensimmäisellä kerralla pari poukamaa, joissa vesi oli auringon lämmittämää ja hauet yllättävän hyvällä iskupäällä kudun jälkeen. Koska pelkäsimme vieheiden jäämistä pohjahakoihin, käytimme ruohosuojauksella varustettuja Stinger Whisker -lusikkauistimia. Niitä vietiin kahdella peräkkäisellä kalareissulla todella railakkaasti, kunhan heitto vain ylsi riittävän pitkälle kasvunsa jo aloittaneen järvikaislavyöhykkeen ulkoreunaan.
Ihmeellistä kyllä menetimme kesken väsyttelyn useita pienehköjä haukia, mutta saimme eräksi ne kookkaimmat. Kerrankin näin päin! Puolen tunnin sisällä rannalta kalastaen saadut kaksi 3-kiloista ja yksi 4-kiloinen hauki eivät ole meille arkipäivää sisävesillä.
Hauki on hurja peto haukkaamaan myös pinnasta. Hyvän viimeisen tilaisuuden siihen tarjoavat Usami Kenzu -pintavaaput, joilla kalastetaan ns. talutustekniikalla. Rytmikäs vavalla nykiminen ja kelaaminen saavat vieheen uimaan veden pinnalla siksak-kuviota, joka ärsyttää hauen iskuun silloinkin, kun se muuten ei näytä olevan kiinnostunut huikopalan haukkaamisesta.
Pintakalastuksessa vieheen oikea uittaminen on usein tärkeämpää kuin sen väri. Oma suosikkivärini on kuitenkin ”veripää” eli puna-hopea. Jos et ole vielä kokeillut, niin suosittelen ehdottomasti hauen pintakalastusta. Se tarjoaa räjähtävine täystuhotärppeineen pienenkin hauen kalastajalle aivan uusia elämyksiä.
Parhaimmillaan hauen pintakalastus on matalassa rantavedessä, mutta havaintojeni mukaan hauki voi nousta pintaiskuun jopa kolmen metrin syvyydestä.
Seuraavalla kerralla noin viikon kuluttua saaliimme oli lähes yhtä hyvä, mutta kuukautta myöhemmin jäimme vain parin pikkuhauen saaliiseen, sillä rantakaislikot olivat kasvaneet niin tiheiksi, että ne estivät lähes tyystin heittouistelun rannalta käsin.
Tärpit ovat erittäin näyttäviä ja vesi lentää, kun Kenzu haetaan pinnasta.
Ahvenapajilla
Ahven on ehdoton mielikalani, jota en kyllästy kai koskaan kalastamasta tai syömästä. Mieluisin tapani kalastaa ahventa on ollut jo toistakymmentä vuotta täkyonginta, mutta välillä viihdyn myös kevyen heittouistelun parissa.
Mieluisin ahvenvieheeni on ollut pikkupojasta asti lippauistin. Stinger Hydra -lipat osoittautuivat hyviksi ahvenvieheiksi jo ensimmäisillä kerroilla kesäkuun alussa. Stinger Totemin ”vikana” tahtoi olla se, että sitä himoitsivat myös ahvenpaikkojeni liepeillä vaanivat hauet. Muuan kontakti isohkon luupään kanssa jopa päättyi harmittavaan viehemenetykseen. Olisi pitänyt käyttää kunnon puruperuketta, joita kyllä oli käyttövalmiina kalalaukun pohjalla.
Stiger-lippojen ominaisuuksiin kuuluu herkästi pyörivä lehti ja erikoinen rakenne, joka mahdollistaa nopean koukun vaihtamisen. Koukun kiinnityslenkki tulee näet vetämällä ulos lipan rungosta, jonka jälkeen siihen voi pujottaa uuden koukun. Kätevää!
Edellä mainittujen lisäksi myös Purin-vaappu ja sitä piskuisempi Usami Furia maistui raitapaidoille. Vieheen pieni koko ja uintiliike lupaavat myös siika- ja harjussaaliita, mutta kokeilut ovat jääneet vielä tältä kesältä. Pieni viehe on sidottava lenkkisolmulla suoraan ohueen siimaan tai käytettävä mahdollisimman kevyttä ja pientä vaappulukkoa.
Kirjolohien kimpussa
Halusimme vaihtelua haukipitoiseen ruokavalioomme ja päätimme pistäytyä pienen matkan päässä olevalle joelle, johon on jo vuosien ajan molskautettu säännöllisin väliajoin kirjolohia kaikkein luvanmaksajien tavoiteltavaksi. Itse asiassa kirret uiskentelevat pienen voimalaitospadon ja alapuolella olevan välpän sulkemassa ”virtavesialtaassa”, jolla on pituutta muutama sata metriä ja leveyttä vaihtelevasti 5–20 metriä.
Reissumme loppui ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan. Erehdyin näet kiinnittämään siiman jatkeeksi sormenpään kokoisen Usami Purin -vaapun, jota kirjokyljet eivät kerta kaikkiaan kyenneet vastustamaan. Kahden kalan lupakiintiö täyttyi viidellä heitolla, ja lisälupien lunastamisen jälkeen nousi samalla tahdilla vielä toiset kaksi kirjolohta. Kaikki samalla vihreä-musta-oranssilla pikkuvaapulla!
Kaikkien aikojen helpoin kirjolohen kalastus selittynee hyvän vieheen ohella myös sopivan viileällä vedellä, jossa lohikalat olivat virkeimmillään, ja varmaan myös kalapaikan istutusaikataululla. Joskus aikaisemmin olemme saaneet tehdä tuntikaupalla töitä kalojen saamiseksi.
Herkän ja tiheän uintiliikkeen omaavalla Purin-vaapulla on hyvän ottivieheen ominaisuudet, sillä sitä purivat kesän mittaan kiitettävästi myös ahvenet. Sen tehoa lisäävät myös sisällä rapisevat pienet kuulat. Pari kertaa jouduin pelastamaan herkullisen pikkuvaapun kieli keskellä suuta myös hauen hampaista, kun olin jättänyt perukkeen pois siimasta.
Kuhat konstailivat
Eläkeläiselle siunaantuneiden kirjallisten töiden ja venetallin rakennushankkeen vuoksi jäi kuhan vetouistelu minulta tavanomaista huomattavasti vähemmälle. Teimme kalavesille enimmäkseen vain pienehköjä pistäytymisiä ja keskityimme uistelua aktiivisempaan vapakalastukseen. Toki paikkaa vaihtaessamme oikaisimme usein pari siimaa veneen vanaveteen ja nostimme laitojen väliin muutamia ahvenia, haukia ja pari kuhaakin.
Nyt elokuun alkuun mennessä takana on vasta yksi varsinainen kuhanuistelureissu, jonka tein veljeni kanssa lapsuudestani tutulle järvelle. Alkuillan sää näytti kerrassaan lupaavalta, kun lykkäsimme veneen vesille lähes viisi kilometriä pitkän järven etelärannalta. Leppoisa tuuli kävi luoteesta, ja ennustus lupaili tyyntyvää ja puolipilvistä iltaa.
Vieheet pääsivät veteen heti lahden suulla. Koska istuin keulassa, sain hallita kahta pikkuplaanarilla sivulle uitettavaa siimaa veljeni hoidellessa perässä kolmea muuta vapaa. Sidoin toiselle puolelle ”tulitiikeri”-kuvioisen Usami Pachi 80 F-DR -vaapun ja toiselle saman valmistajan keltaselkäisen ja hopeakylkisen Shuta 85F-DR:n. Koska valtaosa kalastusalueestamme oli syvyydeltään 3-5 metriä, kyseiset reilun parin metrin syvyyteen sukeltavat vieheet sopivat erinomaisesti sillä kalastamiseen.
Kun velimies vielä viritteli omia vapojaan, peruutti toinen plaanari tärpin merkiksi. Kuhahan se siellä roikkui Shutan terävissä peräkoukuissa. Sillä välin kuin näpyttelin kuhaa ruokapöytään toivoneelle vaimolleni pientä viestiä lupaavasti alkaneesta kalareissusta, huomasin veljeni kelailevan jo toista kalaa veneeseen. Ja samaan syssyyn alkoi kolmaskin vapa nytkähdellä. Kuhien kohtaloksi oli koitunut takilassa vedetty pelti ja plaanarissa uinut Usami Pachi.
Kun katselin kotona illan mittaan ottamieni valokuvien tietoja, kävi ilmi, että olimme saaneet kolme ensimmäistä kuhaa neljän minuutin sisällä. Puolen tunnin kuluttua tilastoihin oli merkitty vielä neljäs saaliskala ja kaksi alamittaisena elementtiinsä palautettua kuhaa.
Alkoi tuntua siltä, että edessä voisi olla yksi kaikkien aikojen hienoimmista kuhailloista. Vaan toisin kävi: tehdessämme laajan lenkin syvemmille vesille tuuli tyyntyi ensin täysin ja kääntyi sitten selvästi idän puolelle. Kuhan ruokahalut katosivat sen siliän. Vaikka jatkoimme uistelua vielä kolme ja puoli tuntia, saimme vain pari varovaistakin varovaisempaa tärppiä, jotka uskalsimme tulkita kuhien tekemiksi.
Hämärän jo laskeutuessa noukki Usami Shuta yhden reilun varttikiloisen ahvenen ja illan viimeisenä tapahtumana vielä pikkuhauen.
Kuhareissumme kalat eivät olleet mitään isomuksia, mutta vaimo loihti niistä oikein maittavia aterioita. Ilta todisti jälleen kerran, kuinka oikullisia kalat voivat olla. Vaikka säässä ei tapahdu juuri muuta kuin heikon tuulen suunnan muuttuminen, kalat voivat sulkea suunsa.
Mutta sellaistahan kalastus on. Ikuinen arvoitus, joka koukuttaa kalastajia vuodesta toiseen.
- Ari Manninen, Ristiina
Ari Manninen on eläkkeellä oleva opettaja, joka on kirjoittanut 70-luvulta lähtien kalastusaiheisia juttuja alan julkaisuihin. Parhaiten hänet tunnetaan pitkäaikaisena Erä-lehden kalastusavustajana.
Lue lisää aiheesta
- Kalalajit
- Pyydyskalastus
- Aktiivikalastus
- Pauli sedän kalaretket
- Tuotevinkit
- Ruokaa omasta maasta - omin käsin
